Saturday, 27 May 2017

Paljastus: epämukavuusalueeni

Minulla on eräs ystävä, NJ, jonka kanssa tapaamme harvakseltaan, mutta silloin kun tapaamme, saattaa monta tuntia vierähtää kuin siivillä. Treffien järjestämien onnistuu yleensä melko ex-tempore-periaatteella molempien pyörittäessä omilla tahoillaan arkirumbaansa: työ, perhe, harrastukset. Mutta silloin kun nähdään, on molemmilla syytä olla kalenterissa reilun kokoinen aukko, jotta siihen mahtuu päämäärätöntä hortoilua ilman aikataulurajoitteita.

Perjantaina sovimme heti aamusta treffit klassikkopaikkaan Cafe Ekbergin aamiaiselle. Nautimme ihan klassisesti croissantteja, kahvia, mannapuuroa ja munakasta eikä mitään trendikästä raakapuuroa ja avokadoleipiä smoothien kera (niin hyviä kuin ne ovatkin). Tukevan aamiaisen saattelemana suuntasimme kaupunkipromenadille ilman sen kummempaa suunnitelmaa. 

Koska olimme niin aikaisin liikkeellä mitkään kaupat eivät olleet avanneet vielä oviaan. Ostosreissu tuli siltä osin edulliseksi, kun saimme tyytyä kurkistelemaan näyteikkunoita. Sitten suuntasimme askeleemme kohti meren rantaa ja Kaivaria ja vasta tuolla havahduimme, että niin meillähän oli kameratkin mukana. Miten voi kävellä kilometritolkulla huomaamatta, että raahaa mukanaan tonnin painoista järkkäriä, kysytte tietysti te, jotka järjestelmäkameralla olette joskus kuvanneet? No, se onnistuu vallan mainiosti kun on niin paljon kuulumisia, ettei ehdi suoda ajatustakaan muille kuin toisen jutuille.

Kaivopuistoon päästyämme päätimme, että nyt mennään sitten todelliselle epämukavuusalueelle. Asetumme itse kuvattavaksi. Molemmat kun valokuvaavat innokkaasti, mutta lähtökohtaisesti kameran edessä on aina joku/ jokin muu kuin me kuvaajat. Mikähän siinä on niin vaikeaa? Muiden kuvaaminen on kyllä helppoa. Ehkä sen linssin läpi katsominen on helpompaa sen vuoksi, että siinä kuvan lopputuloksen kontrollointi on omissa käsissä kun taas kuvattavana ollessa on niin riippuvainen siitä, kuka nappia painaa. Milloin se painaa sitä nappia? Olenko juuri silloin kuvauksellisen näköinen? 





Mutta nyt kun mukana oli kaveri, jolla oli yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin itselläkin, alkoi rentous löytyä kuviin. Vai mitä sanotte tästä:)




Aikamme räpsittyämme huomasimme varmaan molemmat, ettei se niin kauheaa ollutkaan, vai mitä NJ? Totesimme myös että aina ei tarvitse katsoa suoraan linssiin saadakseen hyviä kuvia. Ehkäpä kuvista tuli jopa parempia ilman epämukavaa linssiin tuijotusta. 






Oli kuinka oli, on ehkä kiva sitten joskus myöhemmin löytää itsensäkin niiden tuhansien kuvien joukosta vaikkei se juuri nyt siltä tuntunutkaan. Kun tarkemmin mietin, havaitsin, että liikumme elämässä aika ajoin epämukavuusaluella ja kun sellaisen epämukavuussuon saa ylitettyä tuntee jollain tavalla voittaneensa itsensä. Niin kävi nytkin. 

Matkamme jatkui suuntana Tähtitorninmäki ja sitten rantoja koluten kohti Löylyä. 




Kiitos NJ ja lisää tällaisia päiviä!





No comments:

Post a Comment